Näkeekö lapseni vielä valkoisia talvia? Onko hänen aikuisuudessaan neljä vuodenaikaa, puita, eläimiä ja metsiä?
Raaseporilainen Sole Garghentino-Nygård, 28, oli puolitoista vuotta sitten uuden edessä, kun tytär Lila syntyi. Ilmastoahdistus ja pakottava tarve tehdä jotain muiden hyväksi oli kytenyt mielessä jo pitkään, mutta lapsi oli viimeinen niitti. Hän ei voinut enää vain katsoa vierestä.
Garghentino-Nygård oli aina tykännyt käydä syömässä ulkona, ja usein hän kiinnitti huomiota siihen, miten paljon ruokaa menee roskiin.
”Joitakin vuosia sitten tuli sovellus, joka ilmoittaa alennettuun hintaan myytävästä hävikkiruuasta, mutta minä halusin, että ruuan voisi jakaa ihan ilmaiseksi.”
Syntyi Hävikkiruokapiste. Joka iltapäivä Garghentino-Nygård odottaa ilmoitusta yhdeltätoista ravintolalta, onko niiltä jäänyt ruokaa. Sitten hän hakee ruuat ja ilmoittaa päivän tarjonnan sosiaalisessa mediassa. Kuuden maissa Hävikkiruokapisteen edessä on jo jono, ihmisiä, jotka saavat mukaansa ilmaisen annoksen.
”Roskiin heitetty ruoka kasvattaa hiilijalanjälkeä. Thaimaan-lomasta luopuminen voi olla vaikeaa, mutta hävikkiruuan hakeminen on helppo teko pienentää ympäristökuormaa. Toivon, että annan ajattelemisen aihetta.”
Mutta itse asiassa hänestä jonotustilanne ruokaa hakiessa on yhtä tärkeä kuin ilmainen ruoka.
Erilaisuuden kohtaaminen avartaa
Jo sosionomiopintojensa aikana Garghentino-Nygård ymmärsi, että ihmisten kohtaaminen on tärkeää. Ihmisryhmien välillä on kuiluja, ja monille vähempiosaisten arki on aivan vierasta. Oli silmiä avaavaa työskennellä rikostaustaisten romaninaisten kanssa kuin myös lastensuojelussa, päihdehuollossa ja lastenkodissa. Äitiyslomalla hän ymmärsi, että haluaa kohdata ihmisiä ihmisinä.
”Virkarooli tuntui liian jäykältä. Hävikkiruokapisteellä voin olla ihminen ihmiselle, ilman virkamies-leimaa.”
Siksi hävikkiruuan jakelulla on ympäristökuorman vähentämisen lisäksi toinen tavoite: kerätä ihmisiä kokoon. Kuka tahansa voi hakea ruokaa. Jonossa seisookin perheenäitejä, liikemiehiä, opiskelijoita ja vanhuksia.
”Haluan, että tämä on kaikille avoin, mutta joidenkin on vaikea ymmärtää sitä. Moni sanoo, että heitä hävettää hakea ruokaa, sillä se voi olla toiselta pois. Yritän kitkeä tätä ajatusta, koska yhteisöllisyyden lisääminen on tärkeää.”
Valmis ruoka voi myös lisätä perheiden yhdessäoloa.
”Yksi perheenisä sanoi, että ellei hän saisi täältä illallista, he eivät ehtisi istua perheen kesken syömään arkisin.”
Esimerkin kautta kohti tuloksia
Moni on kehunut Garghentino-Nygårdia tämän voimista ja auttamisenhalusta. Hän tekee hävikkiruuan jakelua täysin yksin, pienen avustuksen turvin. Bensat, tilavuokran ja kertakäyttöiset, ekologiset rasiat hän maksaa itse.
Garghentino-Nygård kuitenkin ajattelee auttavansa myös itseään. Hänellä on ahdistuneisuushäiriö, ja vointi paheni äitiyslomalla, kun hänellä oli paljon aikaa.
”Tämä on minulle terapiakeino. Nukun yöni paremmin, sillä konkreettinen tekeminen lievittää ahdistustani enkä joudu olemaan niin paljon vain omien ajatusteni kanssa. Uupuisin, jollen tekisi mitään.”
Nuoruudessa hän sairasti anoreksian ja ortoreksian.
”Olen parantunut, mutta suhteeni ruokaan on yhä intohimoinen. Ehkä siksi teen töitä ruuan kanssa.”
Garghentino-Nygårdin haaveena on saada toiminnalle avustusta, jotta hän voisi työllistää syrjäytymisvaarassa olevan nuoren tai pitkäaikaistyöttömän. Haaveissa on laajentaa toimintaa järjestämällä vanhuksille ilmaisia illalliskutsuja, päihderiippuvaisille ruuanlaittokursseja ja tapaamisiltoja yksinäisille äideille vauvoineen.
Moni maailman murhe lepää useimpina päivinä yhä hänen harteillaan, mutta hän tietää tekevänsä voitavansa. Hän yrittää tehdä elämästään sellaista, että tytär voisi olla äidistään joskus ylpeä. Samalla hän innostaa muitakin avaamaan silmänsä ilmastokriisille.
”En halua profiloitua syyllistäjäksi. Sellainen on raskasta. Jokainen voi katsoa peiliin, elääkö todella niin kurinalaisesti, että on varaa naputtaa muille. Mieluummin näytän mallia.”
Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä.
