Trendi

Kun luulosairaus ottaa vallan, Muumilaakson vertaistuki auttaa

Huolestuneisuutensa kanssa pärjää, kun suhtautuu siihen lempeydellä, kirjoittaa Trendin kolumnisti Laura Friman.
Kuvat Sanna Lehto

”Käy siihen vain makuulle.” Mies nimeltä Tomi levittää rinnoilleni kylmää geeliä. Vakaa käsi alkaa kuljettaa anturia kainalosta kohti nännipihaa. Tutkimushuonetta valaisee vain näyttöruutu. Tulkkaan Tomin ilmettä: aivan liian totinen! Kohta se raportoi hirvittävistä löydöksistä! Alan luonnostella mielessäni liikuttavaa muistokirjoitusta itsestäni.

”Joo, siellähän on kaikki hyvin”, Tomi sanoo lopulta koruttomasti ja ojentaa paperin, jolla pyyhkiä niljakkaat rintani. ”Tule vaikka kahden vuoden päästä uudelleen.”

Kotimatkalla raitiovaunussa olo on epäuskoinen eikä tarpeeksi helpottunut.

”Tuntuu, että se teki sen tutkimuksen ehkä vähän huolimattomasti!” viestitän parhaille ystävilleni. He vastaavat itkunauruemojeilla, koska tilanne on tuttu.

Seuraavana aamuna tupsutan kylppärissä meikkivoidetta kasvoilleni ja huomaan leuassani pienen, punertavan läiskän. Aivot laukaisevat hätävilkut päälle.

”Näyttääkö tää vähän ihosyövältä?” kysyn poikaystävältäni ja osoitan hädin tuskin erottuvaa länttiä.

Hän vetää työlästyneenä syvään henkeä: ”Ei, rakas.”

Hypokondrikkoja eli luulosairaita on karkeasti jaoteltuna kahta sorttia: niitä, jotka käyvät lääkärissä koko ajan, ja niitä, jotka eivät uskalla mennä sinne koskaan. Minä sinnittelin pitkään jälkimmäisessä kelkassa. Lääkärihän voisi löytää vielä kamalamman sairauden kuin osasin kuvitellakaan! Sitä paitsi osasin itsekin kirjoittaa oireeni Googleen. Se läväytti eteeni aina vain pelottavampia kirjainyhdistelmiä: MS! ALS! Aivokasvain! Niiden perusteella oli oikeastaan suoranainen ihme, etten ollut kuollut jo vuosia sitten.

Lopulta läheiseni saivat itsediagnooseistani tarpeekseen. Kummallista kyllä, oikea lääkäri oli heistä hakukonetta luotettavampi. Nyt olen tutkituttanut suunnilleen koko kroppani läpi viimeistä outoa luomipilkkua myöten. Jokainen käynti on päättynyt samaan diagnoosiin: terve kuin pukki. Mutta lääkärikäynnin laukaisema mielenrauha kestää pahimmillaan vain hetken. Sitten hätääntynyt mieli etsii uuden kohteen.

Huolestuneisuutensa kanssa pärjää, kun suhtautuu siihen lempeydellä. Jos itsemyötätunto tuntuu hankalalta, peilinä kannattaa käyttää kohtalotoveria. Siksi voimaeläimeni on Vilijonkka. Tove Janssonin novelli Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin on täydellinen kuvaus katastrofiajattelijan mielenmaisemasta. Vilijonkka elää somassa talossa ja noudattaa turvallisia rutiineja. Silti hänet valtaa säännöllisesti selittämätön kauhu. Myrsky on varmaankin tulossa, ja kohta kaikki on kaaoksessa. Vilijonkasta on parasta olla varautunut aina pahimpaan – varsinkin silloin, kun päivä on oikein kaunis. Myös oma pelkoni aktivoituu, kun kaikki on hyvin. Silloin on eniten menetettävää.

Novellissa myrsky iskee kuin iskeekin lopulta Vilijonkan taloon. Mutta kun se iskee, koko ikänsä vapissut Vilijonkka seisoo jämäkästi tornadon keskellä, ja rauhattomuus on tiessään.

Tässä se nyt on, eikä se niin kamalaa ollutkaan. Pahinta ei koskaan ole itse myrsky vaan sen odottaminen."

Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä.

Julkaistu: 24.1.2020
Kommentoi »