Profiili ja asetukset
Näytä Profiili
Nimesi ja kuvasi näkyvät muille osallistuessasi tapahtumiin ja keskusteluihin.
Omat jutut
Omat tapahtumat
Tili
Hallinnoi tiliä
Kirjaudu ulos
Ihmiset

Maailmantuska teki Viola Walleniuksesta, 24, orpolasten äidin

Yksi matka afrikkalaiseen slummiin riitti. Sen jälkeen Viola Wallenius, 24, perusti turvakodin Keniaan ja otti seitsemän orpolasta savimajaansa.

Teksti Ida Valpas
Kuvat Jirina Alanko
26.8.2019 Trendi

"Näin vauvan slummissa monta kertaa. Hän oli noin vuoden ikäinen ja konttasi yksinään. Katu oli roskien ja mudan peitossa, ja rapistuneiden tiilitalojen seiniä oli paikattu peltilevyillä. Haju oli niin kamala, että pidätin hengitystäni.

Pojan vanhemmat olivat päivisin töissä ja jättivät pojan yksin ulos. En voinut muuta kuin katsoa vierestä.

Oli vuosi 2014, ja olin Keniassa vapaaehtoisena viettämässä välivuotta.

Ennen abivuotta olin ollut hukassa. Lukio oli tarjonnut lisäaikaa tulevaisuuden miettimiseen, mutta sitten oli pitänyt päättää, mitä haluan tehdä elämässäni.

Eräänä päivänä makasin kotona kuumeessa ja katsoin dokumenttia etiopialaisista lapsista. Ajattelin että vau, tuollaiseen paikkaan minäkin haluan mennä.

Aloin heti googlailla, ja varmuuteni kasvoi. Laitoin hakemuksen Allianssin nuorisovaihtoon.

Huhtikuussa nousin lentokoneeseen yksin elämäni ensimmäistä kertaa.

Tunsin itseni vapaaksi. Olin varttunut Jämsänkoskella ja minulla oli kova tarve päästä pois pikkukaupungista.

Vapaaehtoistyössä Makongenissa Keniassa istutimme puita. Nairobissa työskentelin slummilasten­kodissa ja Nungunissa fyysisesti vammaisten lasten kanssa. Työ slummissa opetti kaikkein eniten. Olin elänyt lapsuuden metsien keskellä ja saanut leikkiä vapaasti. Slummissa lapset olivat kuin kahlittuja. Kun he kertoivat haaveistaan, mietin, kuinka moni oikeasti pääsee näistä oloista pois.

Viimeisenä päivänä slummissa veimme muiden vapaaehtoisten kanssa lapsille moskiittoverkkoja, lääkkeitä ja leluja. Lapset ja heitä hoitavat mamat puhkesivat itkuun ja lauluun. He olivat rukoilleet tuntikausia, että joku toisi heille apua. Meitä sanottiin enkeleiksi. Se oli käsittämätön hetki.

Nairobissa opin myös pelkäämään. Matkani aikana lähistöllä tehtiin kranaatti-­iskujen sarja, ja meille kerrottiin, että terroristijärjestö kohdistaa joskus iskut juuri länsimaalaisiin.

Terroristit ajattelevat, että valkoisen henki on arvokkaampi kuin kymmenen kenialaisen, koska silloin kuolemasta uutisoidaan länsimaissa. Ulkona liikkumista rajoitettiin, ja opin välttämään isoja väkijoukkoja.

Kahden kuukauden jälkeen palasin kotiin. Oli kesäkuu ja kaverit odottelivat tietoa opiskelupaikasta. Minulla ei ollut koulu- eikä työpaikkaa.

Pyörin ensimmäisen kuukauden levottomana kotona ja kelasin päässäni Keniassa kuulemiani tarinoita. Kävin läpi satoja kuvia reissulta ja kokosin videopätkiä yhteen.

Tunsin, että olin vihdoin löytänyt kutsumukseni, vaik­ken ollut ihan varma, mitä se tulisi tarkoittamaan.

Tarvitaanko auttamiseen tutkintopaperi?

Ajattelen, että seuraava sukupolvi voi muuttaa maailmaa. Siksi olen aina ollut kiinnostunut lasten auttamisesta. Lasten ja nuorten hyvinvointi, asema yhteiskunnassa ja mahdollisuus koulunkäyntiin järkyttivät jo ensimmäisellä reissulla.

Pikkusiskollani on kehitysvamma, mutta suomalaisen terveydenhuollon ansiosta hän pärjää hyvin. Keniassa tapasin pyörätuolissa istuvia lapsia, jotka olisivat länsimaisella hoidolla voineet kävellä.

Tuntui vastenmieliseltä ajatella, että jatkaisin elämääni samalla tavalla, enkä välittäisi siitä, mitä olen nähnyt Keniassa.

Sitten luin jutun suomalaisnaisesta, joka oli perustanut Nepaliin päiväkodin. Mietin, pystyisinkö tekemään jotain vastaavaa. Otin yhteyttä moniin hyväntekeväisyysjärjestöihin ja kyselin, voisinko lähteä jonnekin käynnistämään sellaista hanketta.

Sain kaikkialta vastauksen, että ensin pitää hankkia korkeakoulututkinto.

Minulla oli kova palo toimia, ja tuntui turhauttavalta ajatella, ettei se riitä. Minusta motivaatio tai halu auttaa ei ole kiinni tutkintopapereista. Uskaltauduin ensi kertaa miettimään, pystyisinkö perustamaan lasten­kodin ihan yksin.

Kesän ajan kävin päivät töissä, mutta iltaisin selvitin, miten hyväntekeväisyysjärjestö perustetaan. En puhunut ideastani kellekään.

Minulle oli tärkeää, että kun puhun asiasta, se olisi jo virallinen ja minulla olisi kaikki vastaukset valmiina. Olin varma, että saisin paljon kritiikkiä.

Pyörittelin nimivaihtoehtoja järjestölle. Halusin, että nimi toimii Suomessa ja Keniassa ja saa ihmisissä aikaan oivalluksen.

Lokakuussa 2014 Home Street Home -yhdistykseni sai rekisteritunnuksen.

Luovuttaminen ei käynyt mielessä

Toivottavasti hän menettää vain rahat ja ruusunpunaiset lasinsa, eikä päädy riekaleiksi raiskattuna ojaan. Eikä tuo tuliaisena orpojaan tänne.

Syksyllä kerroin suunnitelmistani ensi kertaa läheisilleni ja järjestin tiedotustilaisuuden Jämsässä. Yhdistys herätti yllättävän paljon huomiota: 19-vuotias tyttö haluaa perustaa lastenkodin Keniaan.

Yhtäkkiä sain kutsuja radioon, telkkariin ja lehti­haastatteluihin. En ollut varautunut pyöritykseen enkä nauttinut esiintymisestä.

Pahinta oli ilkeä palaute. Ikäviä anonyymikommentteja tuli varsinkin silloin, kun paikallislehti kirjoitti minusta. Joinain päivinä odotin jutun ilmestymistä nettiin ja luin sitten jatkuvasti kommenttiosiota. Luin ja itkin, koska sanat loukkasivat.

Tärkein tukeni ovat aina olleet ystävät ja äiti. Tulen yrittäjäperheestä, jossa olen oppinut työntekoa pienestä pitäen. Luovuttaminen ei käynyt mielessä.

Vuosi 2015 kului Suomessa. Keräsin yhdistykselle varoja järjestämällä erilaisia tapahtumia, kuten Kenia-iltoja ja hyväntekeväisyysillallisia. Pidin yhteyttä Makongenissa asuviin vapaaehtoisiin, jotka auttoivat rekisteröimään yhdistyksen sinne.

Asiat etenivät kuitenkin välillä todella hitaasti, ja neljän viikon käsittelyaika venyikin kuuteen kuukauteen. Samalla kävin valokuvauskoulun ja aloin rakentaa yhdistykseni brändiä.

Palasin Keniaan keväällä 2016, kun ensimmäiset avustusprojektimme olivat jo käynnistyneet. Yksi ensimmäisistä projekteista on nimeltään HSH Haki Kit, jossa tuemme esimerkiksi pahoinpideltyjä ja hyväksikäytettyjä tyttöjä. Keniassa oikeusprosessit ovat hitaita ja kalliita, joten monet perheet jättävät ne kesken ja tekijät livahtavat vastuusta.

Päätimme aloittaa avustustyön projektimuodossa, koska niin on helpompi kerätä varoja Suomessa: pystyn konkreettisesti osoittamaan, mihin rahat käytetään.

Aluksi etsimme myös tonttia lastenkotia varten. Opimme samalla paljon alueen tilanteesta ja tarpeista. Huomasimme, että turvakodille onkin suurempi tarve kuin lastenkodille.

Poliisilla ei nimittäin ollut paikkaa, minne he voisivat viedä esimerkiksi kadulle hylätyn lapsen. Ajatus HSH Rescue Centeristä eli turvakotikeskuksesta alkoi muodostua.

Pian aloimme hahmotella sen yhteyteen työpajaa, cp-vammaisten lasten päivä­kotia ja pientä klinikkaa esimerkiksi rokotuksia varten.

Uurastin aamusta iltaan uusien projektien ja rakennussuunnitelmien kanssa. Välillä lensin Suomeen hoitamaan yhdistyksen asioita, kuten haastattelemaan vapaaehtoisia ja keräämään lahjoituksia.

Vuoden 2016 syksyllä aloitin Helsingissä vielä sairaanhoitajaopinnot, koska ajattelin, että niistä on hyötyä kaikkialla maailmassa.

Haaveilin ensin kehitysmaatutkimuksen opiskelusta, mutta kun kävin kursseja avoimessa yliopistossa, tajusin tutkinnon johtavan vain valtiotason paperinpyörittelyyn. Haluan olla itse kentällä, ihmisten luona.

Rakkaus löytyi savimajasta

En olisi uskonut, että rakkauden voisi löytää savimajasta.

Kun yhdistys oli toiminut Keniassa reilun vuoden, huomasin Suomessa ollessani juttelevani eniten vapaaehtoisena toimivan Salimin kanssa.

Hän oli ollut Home Street Home -toiminnassa mukana alusta asti ja suhtautui yhtä intohimoisesti lasten auttamiseen. Olimme tavanneet jo vuonna 2014, kun olin ensi kertaa Keniassa, mutta emme silloin tutustuneet kunnolla.

Pikkuhiljaa huomasin tekstailevani hänen kanssaan yömyöhään muustakin kuin yhdistykseen liittyvistä asioista. Molempien oli kuitenkin vaikea myöntää, että välimme olivat enemmän kuin ammattimaiset.

Meillä on loistava vapaaehtoistiimi, emmekä halunneet vaarantaa sitä sotkemalla tunteitamme mukaan.

Aluksi asuin tutussa kenialaisessa isäntäperheessä, mutta aloin livahtaa öisin Salimin luo. Minua hävetti, koska pelkäsin, miten paikalliset suhtautuvat asiaan. Jälki­käteen kuulin, että isäntäperhe kyllä tajusi, minne katosin öisin, eikä se haitannut heitä.

Lopulta muutin Salimin luo ja aloimme rakentaa yhteistä savimajaa. Sitten saimme avunpyynnön, joka muutti elämämme.

Pienessä kylässä oli maja, jossa asui yksin seitsemän orpolasta. Nuorin oli nelivuotias ja vanhin 17-vuotias. Heidän äitinsä oli kuollut syöpään muutamaa kuukautta aiemmin, ja sukulaiset olivat kääntäneet selkänsä.

Perheen vanhin poika oli haudannut äitinsä yksin. Sisarukset olivat keränneet maasta juuria ja keittäneet niitä vedessä, koska muuta ruokaa ei enää ollut.

Tuttu vapaaehtoinen oli kysynyt, pystyisimmekö jotenkin auttamaan sisaruksia, jotka asuivat kuuden tunnin ajomatkan päässä Makongenista.

Kun kävimme heidän luonaan, oli selvää, että he tarvitsevat tukea. Veimme heille ruokaa ja vuokrasimme asunnon, jonne tuli sähkö ja vesi. Lapset saivat myös keittiötarvikkeita ja patjat, jollaisilla he eivät olleet koskaan ennen nukkuneet.

Toimitimme lapsille ruokaa ja rahaa parin kuukauden ajan, mutta tajusimme, että välimatka oli liian pitkä. Jos jotain sattuisi, emme pääsisi paikalle nopeasti.

Mietimme Salimin kanssa vaihtoehtoja: mitä jos toisimme lapset kotiimme? Emme kuitenkaan tienneet, miten sisarukset suhtautuisivat muuttoon pois kotiseudulta. Tuntui raskaalta tehdä päätöksiä, jotka vaikuttaisivat heidän tulevaisuuteensa.

Lopulta ajoimme lasten luokse ja kysyimme, mitä he haluaisivat tehdä. Kun he kuulivat voivansa muuttaa meidän luoksemme, he alkoivat hyppiä ja huutaa riemusta. Lapset ovat maailman ihanimpia, enkä olisi ikinä voinut jättää heitä yksin.

Jouluaatonaattona kotiimme muutti seitsemän orpolasta, jotka kutsuvat meitä nyt isäksi ja äidiksi. Emme ole heidän virallisia huoltajiaan, koska Keniassa ulkomaalainen ei voi adoptoida lapsia.

Vanhin sai kylästä työpaikan ja muut käyvät koulua. Yritän opettaa heille, että kaikesta voi selvitä ja itseään kehittää. Annan heille esimerkiksi vastuun suunnitella ja ostaa ruokaa kotiin.

Pelkään usein toimivani väärin silloin, kun haluan auttaa. Vaikka halu olisi hyvä, keino voi olla väärä.

Vaikeinta työssäni on sen hyväksyminen, etten voi auttaa kaikkia. Joskus täytyy esimerkiksi laittaa kolme apua tarvitsevaa lasta tärkeysjärjestykseen ja valita heistä vain yksi. Pää ei tahdo kestää sitä, että joillekin perheille täytyy sanoa ei.

Se on järjetön vastuu, ja taakka pitää pystyä kantamaan sen jälkeen, kun päätös on tehty. Niitä tilanteita mietin pitkään jälkikäteen, ja ne tulevat uniinkin.

Kotini ja sydän ovat Keniassa

Eräänä aamuna odotin ammattikorkeakoulun käytävällä oppitunnin alkua ja kuuntelin muiden opiskelijoiden juttelua. Yksi oli käynyt katsomassa uutta vuokra-asuntoa, mutta pettyi, koska kylpy­huoneessa oli ollut muovimatto.

Mietin ällistyneenä, miten joku voi ajatella noin. Olin lentänyt edellisyönä Keniasta, jossa kannoin kaivosta vedet peseytymistä varten.

Olen ymmärtänyt, että Suomessa ihmisten tavoitteet keskittyvät usein materiaan, eikä siihen, mikä on oikeasti tärkeää, eli ympärillä oleviin ihmisiin.

Minulle sanotaan usein, että pitäisi auttaa ihmisiä kotimaassa. Intohimoni kohdistuu kuitenkin Afrikkaan, jossa ongelmat ovat aika erilaisia kuin Suomessa.

Jos jokainen kohdentaisi energiansa arvostelun sijaan muiden auttamiseen, maailmasta tulisi parempi paikka.

Tällä hetkellä Home Street Homella on käynnissä 22 projektia, ja olemme auttaneet yli viittätuhatta lasta.

Maailmantuskani oli pahin ensimmäisen matkan jälkeen, mutta se lyö yhä vastaan joka kerta, kun palaan Suomeen.

Nyt reissaaminen vihdoin loppuu, sillä kesällä muutan pysyvästi Keniaan. Sinne, missä sydämeni ja kotini jo on."

Lue lisää
Katso myös nämä
Uusimmat
Pysy mukana!

Tilaa uutiskirjeemme tästä. Tulossa vain kiinnostavia, hauskoja ja tärkeitä viestejä.

terve
KäyttöehdotTietosuojaselosteEvästekäytännöt