"Kolme lasia mehua, kaksi kuppia kasvislientä, yrttiteetä.
Miksi ei! Työkaverini oli hehkuttanut, miten kevyt olo mehupaastosta tulisi ja houkutteli mukaan viiden päivän kuurille. Olen elämyshakuinen yllytyshullu, joten ilmoitin saman tien osallistuvani syksyn detox-haasteeseen.
Päätimme kiskaista paastomme klassisena ysäriversiona – ei vinkeitä vihersmoothieita vaan mahdollisimman ilottomia mehuja: porkkanaa, tomaattia, punajuurta. Viidenteen aamuun mennessä ymmärsin, mitä 'kevyt olo' tarkoitti. Sitä, että elämästä riisutaan viideksi päiväksi sisältö, merkityksen paino.
Pahinta ei ollut se, että tunsin koko ajan taistelevani kehoani vastaan: suuni kuivui korpuksi, lihakset alkoivat nykiä ja aineenvaihdunta nukahti.
Ensimmäisenä päivänä nälkä oli pakottava impulssi, sen jälkeen enää lannistunut muistutus keholtani, joka ihmetteli polttoaineen puutetta. Puolivälissä kollegani sanoi olevansa 'vähän huolissaan' minusta, kun liikkeeni näyttivät hidastetuilta. Päätä särki neljä päivää putkeen, kunnes sekoitin suolattomaan liemitilkkaani puolikkaan buranan.
Kurjinta oli kuitenkin arjen valottomuus. Se, kun kaverit tilasivat pullat ja perhe söi tortilloja. Istuin mukana, mutta ulkopuolisena. Mökötin ja käännyin sisäänpäin.
En kadu paastoani: ehdin tarkkailla ruokasuhdettani ja huomata, että vähemmälläkin mättämisellä pärjää. Ja kun tylsiä iltahetkiä ei voinut tilkitä pastalla ja perunalastuilla, jouduin keksimään muita keinoja hemmotella itseäni. Yinjoogasin, kävin saunassa, kävelytin itseäni kallioilla ja masturboin. Hyvittelin kropalleni kyseenalaista kokeiluani.
Ylidramaattista? Ei. Jokainen paastonnut tietää, kuinka aika osaa venyä. Tunti on pitkä, ja viisi päivää ilman kahvia ja voileipiä voi tuntua viideltä kuukaudelta.
Fantasioin koko viikon sinänsä huvittavista asioista, kuten puurosta. Miten tajuttoman onnekas olen, kun saan syödä sitä joka päivä! Se, miten ihanaa arkeni paskimmillaankin oli ihan vain ruuan ansiosta, kirkastui, mutta luultavasti vain hetkeksi.
Luksusta on nimittäin se, mihin ei ylety. Kun koliikkivauvani aikanaan huusivat yötä päivää, laskin minuutteja siihen, että mieheni tulisi töistä. Kun ovi kävi, lukitsin kylppärin oven ja seisoin epäekologisen vartin kuuman suihkun alla, kunnes ihoni oli tulipunainen. Tankkasin hiljaisuutta, yksinoloa ja veden juoksua ihoani vasten. Se ei vaatinut minulta mitään. Nykyään lapseni ovat sävyisiä tyyppejä ja puuhailevat omiaan – ja suihkussa käyminen on minusta ainoastaan tylsää.
Yhtä klassinen on se kokemus, kun nuhakuumeessa keksii, mitä urheilulajia tahtoisi välttämättä alkaa harrastaa. Kun vointi sen myöhemmin sallii, crossfit ei enää kiinnostakaan. Aivot kalibroivat itsensä vikkelästi uudelleen.
Siksi oman elämän ilmeiset, mutta suunnattoman tärkeät nautinnon lähteet hahmottuvat uudelleen ja uudelleen vasta menetyksen kautta. Työlästä ja turhauttavaa, mutta totta: tie onneen käy porkkanamehun ja räkätautien kautta."
Juttu on julkaistu Trendissä.
