Satun ja hänen miehensä erilainen rakkaustarina: ”Rakkaus syttyi vasta kun elimme vauva-arkea”

"Sinä huhtikuisena lauantaina joogaopettajakollegani olivat päättäneet, että lähdemme porukalla ulos. Oli vuosi 2015. Asuin siihen aikaan Berliinissä, mutta olin vetämässä joogaworkshopia Tukholmassa. Opettajakaverini tahtoivat tanssimaan ulkoilma­festareille juhlaviirien ja valosarjojen katveeseen. En ollut juhlinut pitkään aikaan, mutta suostuin lähtemään mukaan.

Kun kävelin sisään festivaalialueelle, huomasin ensiksi, että kaikki näyttivät keskenään jostain syystä aivan samalta. Kaikilla oli musta nahkarotsi, jonka alle oli puettu valkoinen t-paita. Minullakin oli nahkatakki! Katselin syrjemmällä väkijoukkoa, josta eräs mies erottui. Hänellä oli vain valkoinen t-paita ilman takkia.

’Tuo on joku minulle’, ajattelin – tai ennemmin tunsin. Se oli outo tilanne, enkä osaa selittää tunnetta tarkemmin tänäkään päivänä.

Pian miehen luo käveli nainen, joka suuteli häntä. Luulin tietysti heidän seurustelevan, mutta ajatus ei hälventänyt tunteeni voimaa. ’Selvä, meistä ei siis tule mitään – vielä’, päättelin.

Istahdin pitkinä lieskoina loimottaneen ulkotulen äärelle. Mies, jota olin aiemmin katsellut, istahti kohta viereeni. Emme puhuneet toisillemme sanaakaan, mutta yhtäkkiä hän otti minua kädestä kiinni. Lähdimme kävelemään sisälle juhlatilaan. Matkalla törmäsimme kavereihini. ’Kukas tämä on’, he kysyivät. Tajusin, etten itsekään tiennyt, ja kysyin mieheltä hänen nimeään. ’Sebastian’, hän vastasi. Koko illan minulla oli olo, että olisin tuntenut hänet aina. Sittemmin hän on kertonut, että hänellä oli täsmälleen sama olo minusta. Selvisi, että Sebastiania suudellut nainen oli hänen ystävänsä.

Vietimme yön yhdessä. Keskellä yötä Sebastianin puhelin soi. Soittaja oli hänen äitinsä. ’Olet nyt viettämässä aikaa ihmisen kanssa, joka on sinulle se oikea’, äiti sanoi puhelimeen. ’Äiti, minä nukun, jätä minut rauhaan’, Sebastian kuittasi.

Jos elämä olisi romanttinen elokuva, illasta ja yöstä olisi alkanut kiihkeä rakkaustarina. Tosielämässä asiat eivät menneet aivan niin.

Yllättävä vastaus

Kylpyhuoneessa oli valkoiset kaakelit, ja tila oli melkein liian pieni näytteenottoon. Istuin vessanpöntöllä ja pissasin tikkuun. Oven takana odotti ystäväni Elisa, jonka vessassa olin tekemässä testiä. Kuukautiseni eivät olleet vielä myöhässä, mutta minulla oli vahva tunne, että saattaisin olla raskaana.

Kun testiin sitten piirtyi kaksi viivaa positiivisen tuloksen merkiksi, aloimme hyppiä Elisan kanssa ympäri hänen pientä olohuonettaan. Minun ja Sebastianin ensitapaamisesta oli aikaa kuukauden päivät. Raskaus oli ilmeisesti saanut alkunsa melkein heti tapaamisemme jälkeen.

Se oli suuri yllätys, sillä emme todellakaan yrittäneet raskautta, ja lisäksi lääkäri oli aiemmin kertonut, että minun voisi olla vaikea tulla enää raskaaksi. Yllätyksestä huolimatta olin valtavan iloinen ja onnellinen. Tunsin, että minulla oli tulevaan lapseen heti vahva side.

Päätin, että vaikka Sebastian ei jostain syystä haluaisi olla mukana, pitäisin lapsen.

Seuraavana päivänä soitin uutiset Sebastianille Tukholmaan. Ensikohtaamisemme jälkeen olimme viettäneet vappua yhdessä Berliinissä, josta minä olin suunnannut Suomeen ja hän palannut Ruotsiin. Erossa ollessamme olimme jutelleet taukoamatta puhelimessa ja lopun ajan tekstailleet toisillemme. Kiihkeää alkuhuumaa kesti nelisen viikkoa, raskaustestin tekemiseen saakka.

Otin puhelimen käteeni ja istahdin Elisan olohuoneen lattialle. Olin valmistautunut henkäisemään uutisen ilmoille heti, mutta en ehtinytkään sanoa asiaani. Sebastian ehti ensin. ’En voi enää nähdä sinua’, hän sanoi.

Juuri ennen ensitapaamistamme hän oli muuttanut Australiasta takaisin vanhaan kotikaupunkiinsa Tukholmaan ja aloittanut uudessa työssä. Puhelimessa hän perusteli, että haluaisi keskittyä hetken rauhassa uuteen arkeensa, eikä päätöksessä ollut kyse minusta.

Ymmärsin perustelun, sillä minustakin suhteen alkuhuuma on kuluttava vaihe, poikkeustila. Olen elänyt sen monia kertoja, enkä tunnista tilasta itseäni ollenkaan. Päinvastoin, keskellä kiihkeää rakastumisvaihetta yhteys itseen tuntuu kokonaan katoavan. Sitä vain oksentaa itseään toiselle ja imee toista itseensä. Kaiken sen kaaoksen jälkeen rauhallisempi parisuhteen vaihe tuntuu paljon nautinnollisemmalta.

Mutta nyt minulla oli omaakin asiaa. ’Olen raskaana’, henkäisin luuriin ja suljin puhelimen.

Kaverivanhemmuutta

Tunsin, kuinka paniikkikohtaus alkoi hiipiä kehooni. Happi loppui, vaikka sydän löi tuhatta ja sataa. Melkein heti Sebastian soitti minulle takaisin. ’Et voi olla raskaana’, hän suorastaan kiljaisi. Otin testistä kuvan ja lähetin hänelle.

Hän sanoi tarvitsevansa aikaa uutisen sulatteluun. Vastasin ymmärtäväni, ja ymmärsinkin. En vain tiennyt, että aika olisi lopulta niin pitkä kuin se oli.

Puhuimme seuraavan kerran toisillemme vasta viikkojen kuluttua. Sitä ennen vain tekstailimme silloin tällöin. Ne viikot olivat kaikin puolin vaikeaa aikaa. Minua vaivasi kova alkuraskauden pahoinvointi, mutta työt oli hoidettava.

Yhdessä viestissä sanoin hänelle olevani pahoillani. Oli inhottava tilanne, että päätin yksin niin isosta asiasta, mutta tunsin, etten voi muutakaan.

Tapasimme Tukholmassa pari kuukautta sen jälkeen, kun olin kertonut raskausuutisen hänelle. Nopeasti huomasimme, että meidän oli helppo viettää aikaa yhdessä, vaikkemme olleetkaan yhdessä romanttisessa mielessä. Seuraavaksi hän lensi Suomeen ja vietimme kivan elokuisen viikonlopun Flow-festareilla.

Sitten Sebastian pyysi, voisinko muuttaa Tukholmaan ja etsiä hänen kanssaan yhteisen asunnon. Ajatus oli, että järjestely tehtäisiin vauvan takia. Olen aika spontaani, ja koska suunnitelma kuulosti minustakin toimivalta, suostuin. Irtisanoin ihanan asuntoni Berliinissä ja pakkasin tavarani matkalaukkuihin. Tuntui hieman tyhjältä, koska rakastin asuntoani, mutta perhe menee kaiken edelle. Olen muuttanut monesti uuteen maahan, joten se oli minulle jo tuttua. I can do it, ajattelin.

Emme tehneet tarkkoja sopimuksia. Puhuimme, että katsotaan, mitä tuleva tuo tullessaan. Aika näyttäisi, voisimmeko vielä asua yhdessä vauvan synnyttyä, tai mitä tapahtuisi, jos tapaisimme jossain vaiheessa muita ihmisiä.

Uudessa kodissamme oli mahtava näköala kanaaleille ja paljon tilaa. Muuttopäivästä lähtien minulla oli yksinkertaisesti hyvä olo järjestelystämme. Toivoin kuitenkin salaa, että päätyisimme vielä yhteen romanttisessa mielessä.

Pari kertaa kysyinkin suoraan, miksemme voisi olla yhdessä. Vastaus kuului, että hän ei vain halunnut. Ilmeisesti hänellä oli isoissa uutisissa vielä sulateltavaa.

Arjessa ei juuri näkynyt se, ettemme olleet parisuhteessa. Nukuimme samassa sängyssä ja ostimme kaupasta yhteiset ruuat. Elimme kuin tavallinen pariskunta, mutta sen sijaan olimme tosi hyviä ystäviä.

Ulkopuoliset kyllä ihmettelivät kaverivanhemmuuskuviotamme. ’Ettekö voisi vain yrittää olla yhdessä, edes vauvan takia?’ he kyselivät. Minulle taas sanottiin, että ’hei, ala vain elää omaa elämääsi. Et sinä miestä tarvitse, voit saada lapsen yksinkin’.

Silloin ajattelin, että niin voinkin. Olen saanut nyt jo täysi-ikäisen esikoiseni parikymppisenä ja kokenut myös lyhyesti yksinhuoltajuuden. Nyt en halunnut sitä. Halusin myös pitää kiinni minun ja Sebastianin yhteydestä, jonka olin tuntenut alusta asti niin vahvana.

On vaikea sanoa, mistä kumpusi varmuuteni siitä, että päädymme kyllä vielä aikanaan yhteen. Kuulostaa varmasti hassulta ja ehkä ällöltä, mutta hän on minulle vähän kuin henkinen veli. Ehkä olemme jopa aika saman näköisiä keskenämme.

Opiskelen tantraa, jonka mukaan kohtaamme toisinaan ihmisen, jossa meille peilautuu paitsi oma itsemme, myös koko maailmankaikkeus, jonka kanssa olemme kaikki yhtä.

Kenties tunsin jo ensitapaamisella, että näen itseni hänessä, ja siksi minun on niin turvallista ja helppoa olla hänen kanssaan. Joskus olen naureskellut, että ehkä vain olemme itseriittoisia tyyppejä, kun tykkäämme itsemme näköisestä ihmisestä.

Sairaalassa syntyy perhe

Marraskuussa, muutaman kuukauden yhteis­elon jälkeen, tapahtui jotakin, minkä vuoksi välimme katkesivat hetkeksi. Olin lähes viimeisilläni raskaana ja jäin asumaan kämppäämme yksin. En tuntenut juuri ketään muuta koko kaupungista. Olin todella stressaantunut siitä, miten asiat sujuisivat, ja varmaankin myös jonkin verran masentunut.

Kielsin Sebastiania tulemasta synnytykseen. Kaksi hyvää ystävääni, Anja ja Helena, olivat lupautuneet tuekseni.

Tammikuisena tiistaina synnytykseni tuntui käynnistyvän. Suuntasin ystävieni kanssa sairaalaan. Toinen heistä oli kuitenkin soittanut Sebastianille salaa ja pyytänyt häntä saapumaan paikalle. En tiennyt, että hän istui kahviossa odottamassa koko sen ajan, kun kärsin kivuista kerroksia ylempänä.

Jossain vaiheessa puuskahdin ystävilleni, että toivoisin Sebastianin sittenkin olevan rinnallani. Pian mies käveli huoneeseen. Vieläkin alkaa itkettää, kun muistelen sitä hetkeä. Minulla oli todella helpottunut olo.

Parin tunnin kuluttua Luca nostettiin syliini. Puhetta ei tarvittu. Tunsin vahvasti, että olimme perhe.

Synnytyssairaalasta muutimme kolmistaan saman katon alle. Aivan aluksi olimme lähinnä vain kotona ja kävimme korkeintaan vaunulenkeillä lähikulmilla. Kun Sebastian palasi töihin, minä jäin päiviksi kaksin vauvan kanssa. Töistä tullessaan Sebastian otti vauvan, ja minä sain hengähtää.

Ajattelen niin, että rakkaus kasvoi takaisin välillemme rutiinien ja yhteisen arjen kautta. Asiat menivät ihan kuin tavatessamme ensi kerran: ne vain tapahtuivat. Pikkuhiljaa esimerkiksi hellyydenosoitukset palasivat välillemme. Emmehän me edes tunteneet toisiamme kovin hyvin aiemmin, mutta yhteisen vauva-arjen keskellä toisen oppii todellakin tuntemaan.

Kun Luca oli puolivuotias, Sebastian kertoi rakastavansa minua.

Olin keittiössä laittamassa ruokaa, kun hän ilmestyi selkäni taakse ja sanoi, että ’by the way, I love you’. Tunnustus tuli minulle yllätyksenä, sillä mikään ei ollut varsinaisesti muuttunut. Olin niin hämmentynyt, että vastasin vain, että ’yes, I know’. Kysyin, olemmeko nyt yhdessä, ja hän vastasi, että kyllä, melko selvästi olemme.

Aloimme kertoa läheisillemme olevamme parisuhteessa. Hassu yksityiskohta on, että aloimme myös kävellä kadulla käsi kädessä. Ilmeisesti meidän oli tärkeää ikään kuin julistaa yhdessäoloamme kaikille.

Jouduin tekemään jonkin verran työtä, että pystyin jättämään marraskuisen välirikon taakseni. Vihdoin kaikki on kuitenkin hyvin ja arkemme todella tasaista.

Onnellisen harmaa arki

En usko, että olemme Sebastianin kanssa luotuja toisillemme. Hollywood-elokuvat viestittävät, että toisensa löytäneet puolisot täydentävät toisiaan ja heidät on siksi tarkoitettu yhteen. Minä en ajattele niin. Sehän tarkoittaa, ettei ihminen olisi täydellinen ilman jotakuta toista.

Minä ajattelen, että yksinkertaisesti sovimme hyvin yhteen Sebastianin kanssa.

Kun tulen kotiin työmatkoilta, hän on ostanut minulle ruoka­kaupasta valmiiksi avokadot ja sitruunat, koska tietää minun tykkäävän niistä. Talokin on siivottu. Tällaiset asiat kertovat minulle siitä, kuinka paljon hän minua arvostaa. Vuorostani otan hänet huomioon: esimerkiksi viimeksi, kun lähdin Suomeen viikoksi opettamaan joogaa, otin Lucan mukaani. Sebastian oli ihan että vau, voinko todella mennä surffaamaan joka päivä juuri silloin kun haluan.

Vähän aikaa sitten tuumailimme, että välillämme vallitsee nykyisin suuri aikuismainen rakkaus. En tiedä itsekään, mitä ilmaus tarkalleen tarkoittaa, mutta se on ainut määritelmä, joka kuulostaa oikealta.

Välillämme on edelleen vahva ystävyys, joka kannattelee suhdettamme. Tänä päivänä hän on minulle kumppani ja minä olen sitä hänelle. Minulla ei ole koskaan aiemmin ollut tällaista suhdetta.

Erityistä parisuhdeaikaa meillä ei liiemmin ole. Treffeillä kävimme joskus viime vuoden puolella, mutta meitä se ei haittaa. Otamme aikaa toisillemme joka päivä tavallisen arjen keskellä. Ei tunnu, että suhteemme pitäisi jotenkin pelastaa arjelta. Meidän ei tarvitse kadota mihinkään elämästämme, jotta löytäisimme tai säilyttäisimme yhteyden toisiimme. Päinvastoin, nautin tällä hetkellä eniten ihan tavallisesta arjesta.

Muutimme syksyllä 2018 Portugaliin. Meillä on sinivalkoinen talo meren rannalla. Halusimme muuttaa Tukholmasta jonnekin ja mietimme ensin Filippiinejä, sillä Sebastian on puoliksi ruotsalainen ja puoliksi filippiiniläinen. Päädyimme Portugaliin sattuman kautta. Olemme molemmat aika spontaaneja. Lisäksi olen varma siitä, että lapsi ei ole este toiseen maahan muuttamiselle tai ylipäätään elämiselle.

Nyt olen raskaana, ja toinen lapsemme syntyy marraskuussa. Saa nähdä, miten päivämme sitten muuttuvat.

Minulle arjen parhaita hetkiä ovat aamut, jolloin keskustelemme Sebastianin kanssa sängyssä. Luca ei ole vielä herännyt. Makuuhuoneessamme on viisto katto ja siinä ikkuna, josta näkee meren. Puhumme milloin mistäkin, kuten kummankin töistä ja tietysti Lucasta. Ja sarjoista, joita kulloinkin katsomme, kuten Game of Thronesista.

Sarjaan verrattuna meidän arkemme on paljon harmaampaa, mutta se on pelkästään hyvä asia.”

Juttu on julkaistu aikaisemmin Trendissä.