Vuonna 2012 pitkä parisuhteeni päättyi yllättäen. Avomieheni oli ollut ankkurini, ja olin pelännyt turvani menettämistä.
Onneksi silti kävi niin: sain rohkeutta kohdata pelkoni ja elää itseni näköistä elämää. Enkä pitänyt mistään kiinni vain siksi, että se oli turvallista. Oli pelottavaa jäädä yksin mutta samalla voimaannuttavaa aloittaa alusta.
Olin lukion jälkeen etsinyt itseäni ja opiskellut markkinointia ja taideterapiaa, kouluttautunut meikkitaiteilijaksi ja stailistiksi, hoitanut lapsia ja blokannut baarissa. Sitten olin päätynyt myyjäksi muoti- ja sisustuskauppaan. Työpaikka oli vahinko: ystäväni oli saanut paikan, mutta hän lupautuikin muualle, joten minä sain paikan. Viihdyin tosi hyvin, kahdeksan vuotta. Sitten alkoi tuntua, että on aika siirtyä eteenpäin, ja irtisanouduin.
Etsin töitä taideterapeuttina, mutta ala ei tuntunut omalta. Yhtenä päivänä pyysin Facebookissa aihetta ensimmäiselle maalaukselleni, ja ensimmäinen idea oli Paavo Pesusieni.
Tiesin siltä istumalta, miten maalaan sen. Sanonta on klisee, mutta tunsin löytäneeni kotiin. Käytin säästöni, jotta pystyin keskittymään maalaamiseen, ja pian pidin ensimmäisen näyttelyni ystävieni vaatekaupassa.
Galleristit sanoivat, ettei kukaan elä taiteella Suomessa, mutta ajattelin, että olen erilainen, tämä ei koske minua.
Eron jälkeen tajusin, että on pelottavampaa pelätä menettävänsä jotain kuin menettää se. Se oli vapauttava oivallus.
Vuonna 2013 serkkuni Pariisissa etsivät au pairia, ja minä ehdotin, että mitä jos minä tulisin – voisin opiskella ranskaa ja taidetta.
Viivyin puolisen vuotta ja opin kursseilla toisenlaisen tavan maalata. Oma vaaleanpunainen maailmani ei kuulemma ollut myyvä. Yritin tehdä oikeaa taidetta, ei niin tyttömäistä, mutta siitä tuli vain paha olla.
Kun tulin takaisin Suomeen, yhtäkkiä vaaleanpunaiset työt myivät hyvin. Se oli merkki: kunhan vain seuraan intuitiotani, kaikki menee hyvin.
Pariisin jälkeen asuin Helsingissä ihanassa studioasunnossa. Vuokranantajani pyytämänä menin käymään uudessa ravintolassa, jonka omisti vuokranantajani tuttava Sam. Sam ajoi paikalle moottoripyörällä. Hänellä oli kätellessä napakka ote, ja kiinnyin heti.
Pian aloimme seurustella, ja 11 päivää seurustelun aloittamisesta muutimme yhteen. Muutaman kuukauden kuluttua olin raskaana.
En ole koskaan aiemmin rakastunut noin.
Minulle oli introverttinä iso juttu, että suostuin heti yhteenmuuttoon – niin paljon pidin hänestä. Kaikki tapahtui tosi nopeasti, mutta se ei tuntunut siltä. Päivä tuntui kuukaudelta. Tuntui, että Graceakin odotimme ikuisuuden, vaikka jo toisella yrittämällä tärppäsi.
Kun Grace syntyi, olin 34-vuotias, ja luullut, ettei minusta tule ikinä äiti. En halunnut. Olin jo varautunut siihen, että olen se nainen, joka selittää muille, miksi on lapseton.
Kun tutustuin Samiin, en nähnyt muuta vaihtoehtoa: halusin lapsen.
Gracessa on kaikki se tahto ja voima, joka minulta puuttui lapsena. Hän on kontrasti hiljaiselle luonteelleni ja opettaa minua uskomattoman paljon. Ajattelin raskausaikana, että hän nukkuisi sylissäni kun maalaan, mutta kaikkea muuta: sain hänet nukkumaan vain työntämällä vaunuja ulkona tuntikaupalla.
On tapana sanoa, että äitiys on maailman luonnollisin asia, ja silloin löytää itsensä. En tunnistanut siitä itseäni, ja olin aika armoton itselleni. Minä olin tasapainossa nimenomaan ennen lasta, ja Gracen synnyttyä kaikki keikahti. Meni aikaa, että löysin taas tasapainon. On iso opetus löytää tasapaino tilanteessa, jossa ei voi kontrolloida mitään.
Tykkään muuttaa usein. Kun muutan uuteen unelmaani, alan heti visualisoimaan seuraavaa.
Asuimme Katajanokalla, kun unelmoin, että asuisin seuraavaksi talossa, jossa olisi upea näköala. Sitten Uudessa-Seelannissa asuva Samin äiti kertoi, että hänen talonsa on tyhjä – miksette muuttaisi siihen? Sam oli myynyt ravintolansa ja minä voisin maalata missä vain, joten päätimme lähteä. Kun näin näköalan, tajusin, että se on suoraan unelmastani.
Meille tapahtui paljon lyhyessä ajassa, ja lopulta arki törmäsi meihin. Saimme lapsen ja muutimme toiseen maahan, ja samalla meidän piti opetella tuntemaan toisemme, arkemme ja haavamme. Kun olimme asuneet 1,5 vuotta Uudessa-Seelannissa, tajusimme, että Suomi on maa, johon haluamme asettua. Muutimme takaisin vuoden 2019 alussa.
Kannattaa uskaltaa unelmoida. Olin nuorena epävarma itsestäni. Kerran hain Taideteolliseen korkeakouluun, mutta en laittanut sieluani kokeeseen. En uskonut, että pääsisin sisään. Erosta sain itseluottamusta. Uskon, että kun on käynyt pohjalla, voi myös nousta korkealle.
Olen esimerkki siitä, ettei unelmiin tarvita isoja määriä rahaa. Olen aina asunut vuokralla ja elänyt taiteilijan palkalla. Välillä olen tehnyt muitakin töitä.
Olen elättänyt perheeni siitä asti kun muutimme Uuteen-Seelantiin, sillä Sam on jäänyt kotiin Gracen kanssa. Vaaleanpunaisella taiteella voi elättää perheen!”
Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä.
