”Ensimmäisenä haikeus ja toisena nolous. Ihan nurinkurista tuntea häpeää tämmöisestä.” Tuttu somevaikuttaja on ihastunut muutamaa kuukautta aiemmin päättömästi ja hehkuttanut suhdettaan saman tien. Nyt tuore pari on eronnut, ja tuttava kertoo käänteestä seuraajilleen.
Tiedän tismalleen, miltä hänestä tuntuu: kaduttaa, että menin avautumaan. Ihan kuin saturomanssilta olisi mennyt arvo ja kauniista tullut rumaa. Nyt näytän naurettavalta. Julkisuus tuplaa tuskan, joka on jo valmiiksi megaluokkaa. Mikään ei arista niin paljon kuin tohjoksi mäiskitty unelma.
Silti mäiskimme usein armottomasti menemään. Vaadimme omilta ja muiden haaveilta mahdottomia: realistisuutta, varmuutta, luodinkestävyyttä. Unelmat ovat kuitenkin kaikkea muuta. Ne ovat hullunkurisia, hapuilevia ja koostumukseltaan juoksevia.
Siksi en koskaan anna itselleni anteeksi sitä, miten reagoin poikaystäväni rohkeaan, omaperäiseen liikeideaan. En tsempannut vaan töksäytin skeptisesti: ”Maksaisko joku muka tosta?”
Omat sanani löivät saman tien lävitseni kuin kuuma aalto. Läheisen unelmaa ei ole tarkoitus haastaa tai lytätä. Typerinkin mulkku tietää, että haaveen muotoileminen ääneen on aina arka paikka, sillä unelmat, jos jotkin, ovat paljastavia. Se tekee niistä hauraita kuin munankuoret.
Sitä paitsi tienaamispotentiaali oli ihan sivuasia. Unelmissa ei ole koskaan mitään väheksyttävää, sillä niillä on jo sinällään funktio. Unelma herättää ja saa elämän täyteen sisältöä.
Unelmat elävät, mikä tarkoittaa, että ne myös kuolevat. Ne nuupahtavat, muuttavat muotoaan ja korvautuvat uusilla. Sitä on vaikea hyväksyä itsessään, mutta myös toisissa.
Parisuhde, opinnot, oma yritys tai yötä päivää remontoitu omakotitalo muuttuvat unelmista ongelmiksi siinä vaiheessa, kun luovumme niistä – omasta tahdostamme tai tahtomatta. Ikään kuin ei olisi tarpeeksi kamalaa, että olemme pettyneitä itseemme, muutkin ovat. Kaikenhan piti olla hyvin! Se-ja-se juttuhan oli haaveidesi täyttymys! Olet oikeastaan ne meille velkaa! Jostain syystä on uhkaavaa, kun joku laittaa unelmansa uusiksi.
Se hetki on nyt. Usko tai älä, tämä on oikea unelmien vuosi. Kun koronavirus tänä keväänä pysäytti koulut, konttorit ja lentokoneet, käännyimme pakon edessä sisäänpäin. Kaikki paljastunut ei ollut sievää: yksi tajusi vihaavansa työpaikkaansa, toinen puolisoaan. Parhaimmillaan yhteiskunnan arkimyllyn hiljentyessä jäi ennätyksellinen määrä aikaa ja tilaa kutoa uusia haaveita.
Niin kävi minullekin. Uusi unelmani heijastelee hullua vuotta: olen viettänyt suuren osan valveillaoloajasta pläräten kesämökkejä. Miten keski-ikäistä ja latteaa!
On ihan mahdollista, että tyhjästä virinnyt mökkihaaveeni on pelkästään poikkeustilan laukaisema eskapistinen suojautumiskeino, tarve muiluttaa perheeni turvaan. Sittenpähän on. Pidätän oikeuden myydä piilopirttini parin vuoden kuluttua ja kysyä, mitä helvettiä oikein ajattelin. Se ei tee haaveestani jälkikäteen noloa tai turhaa. Tarvitsen sitä juuri nyt."
Juttu on julkaistu Trendissä.
