En halua elää maailmassa, jossa jokaisella on valkoinen kauluspaita ja laadukkaat housut

Seitsemän tavua, joita vihaan sydämestäni: kap-se-li-vaa-te-kaap-pi. Kauniilla fonteilla kirjoitetut blogit ovat vouhottaneet ilmiöstä jo vuosia, mutta painajaisteni termi kummittelee keskuudessamme vieläkin.

Idea on sinänsä fiksu: tarkoitus on heivata turhat rytkyt hemmettiin ja koostaa minimalistinen mutta toimiva garderobi noin kahdeksasta klassikkovaatteesta, jotka pelaavat yhteen ja näyttävät tyylikkäiltä sesongista ja vuodesta toiseen. Lompakko ja maapallo kiittävät, etkä enää koskaan seiso tiistaiaamuna peilin edessä huutamassa, kuinka vihaat jokaista vaatettasi.

Kuulostaa vähän liian hyvältä ollakseen totta, niin kuin homeopatia tai hallitusohjelma. Pitäisikö kuitenkin kokeilla?

Juuri nyt olen kapselivaatekaapista niin kaukana kuin on fysiologisesti mahdollista.

”Sulla on kauheasti vaatteita, joita en ole koskaan nähnyt sun päällä”, uusi poika­ystäväni kommentoi astuttuaan ensimmäistä kertaa vaatekomerooni. Yritän vielä esittää rentoa kumppania, joten kätken kimpaantumiseni. Miten niin!

Minusta vaatekaappini sisältö on täysin looginen. Tietenkään en käytä arkisin kaikkia vaatteitani. Arkivaatteiden lisäksi minulla on esimerkiksi rekki gaalavaatteille. Se sisältää etupäässä keinokuituisia iltapukuja, joista osassa roikkuu hintalappu. Toistaiseksi käyn gaaloissa korkeintaan kerran vuodessa, mutta mistäs sitä koskaan tietää!

Komeron alin hylly on varattu treenivaatteille. Suomeksi sanottuna sullon sinne muodottomat t-paidat, joista en enää pidä, mutta joita en kehtaa pukea kuntosalillekaan. Treenivaatteiden kyljessä nököttää kokoelma ”mökkivaatteita” eli arkikäytöstä downgreidattua kamaa. Ainoa ongelma on, että minulla ei ole mökkiä. Liian pienet vaatteet olen säästänyt, jos laihdun joskus maagisesti 20 kiloa.

Hulluimman hyllyn nimi on ”naamiaisvaatteet”. Miksi heittää auringonpistoksessa Aasiasta hankittua, batiikki­värjättyä hirvitysriepua menemään, jos voin joskus kätevästi pukeutua teemabileisiin Goa-hipiksi? Vasta tässä kohtaa tunnistan, miten absurdilta kuulostan. En muista, milloin olisin ollut naamiaisissa, puhumattakaan siitä, että tarvitsisin kotiini erityisen kokoelman naamiaisvaatteita.

Venyn kompromissiin. Pakkaan toivottomimmat vaatteeni kassiin, jonka sisällön lupaan kuvata ”tässä jonain iltana” kaupungin­osakirppikselle. Vaikka on ilmiselvää, että saan projektin tehtyä vuoden 2030 kieppeillä, oloni on helpottunut.

Vimmatun viikkaamisen aikana teen silti yhtä lopullisen päätöksen siitä, etten tavoittele kapseli­vaatekaappia nyt tai koskaan. Metodi sisältää kohtuuttoman vaatimuksen siitä, että sen kokoaja on valmis sekä tyyliltään että ihmisenä. Minä en voi lukita lempivaatteitani, koska etsin itseäni yhä sekä ihmisenä että pukeutujana.

Kapselikonsepti karsii myös pukeutumisesta leikkisyyden. (Älkää tulko kertomaan, että ajatonta tyyliä voi ”maustaa asusteilla”. Hukkaan jokaiset ostamani korva­korut viikossa.) En halua elää maailmassa, jossa meillä kaikilla on hyvin leikatut valkoiset kauluspaidat ja laatumateriaalista valmistetut suorat housut.

Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä.