Helmikuun neljästoista on inhokkipäiväni. Miksi? Minähän rakastan juhlapäiviä: odotan joulua heinäkuusta saakka ja keksin juhannusbileillemme teeman viimeistään laskiaisena. Äitienpäiväkin on piece of cake, sillä tiedän olevani mahtava äiti. Mutta ystävänpäivänä kuristaa ja kirpaisee.
Olen aina pitänyt itseäni surkeana ystävänä. Sen lisäksi, että olen keksinyt elämässäni historiallisen pitkän listan tekosyitä sille, miksi en koskaan pääse kenenkään muuttoavuksi, käsitykseni ystävyydestä tuntuvat vääriltä.
Minulle on esimerkiksi tärkeää, että minulla on paljon ystäviä. Haluan, että minulla on ystäviä töissä, naapurustossa, ulkomailla, netissä ja suunnilleen avaruudessa. Tämän takia minulla ei ole aikaa oikeastaan kenellekään.
Minulle on myös ok olla monelle hyvä ystävä, mutta ei kenenkään paras ystävä. Jo yläastevuosina meihin istutetussa, symbioosia romantisoivassa bestiskulttuurissa tämä on vieras ajatusmalli. Tavallaan kadehdin kaveruksia, jotka kertovat viettävänsä kaiket sunnuntait yhdessä ja soittelevat päivittäin. Haluaisin haluta sellaista, mutta se ei ole juttuni.
Ystävyyssuhteitani määrittää myös introverttiyteni. Siinä missä jotkut nauttivat kämppisasumisesta parhaiden kaveriensa kanssa, rasitun jo siitä, että istun ystävän kanssa tunnin kahvilla. Ja joka kerta kun kivoinkin kaverini peruu flunssan takia treffimme, olen salaa hyvilläni.
Ei olekaan sattumaa, että olen ympäröinyt itseni arjessa miespuolisilla ystävillä. Minun on helpompi hengittää heidän kanssaan. Se ei tietenkään johdu siitä, että miehet olisivat jotenkin myötäsyntyisesti rennompia, vaan siitä, että heidät on kasvatettu tukahduttamaan tunteitaan ja tarpeitaan. Se on sinänsä kamalaa, mutta minulle kätevää. Miehet kehtaavat harvemmin suuttua, jos peruu lounastreffit.
Ikuinen ystävyyskään ei ole minulle sellainen yksiselitteinen arvo, jona se meille myydään idyllisissä tv-sarjoissa. Suhtautumiseni ystävyyssuhteisiin kuulostaa viileän ekonomiselta: niitä tulee ja menee. Teen paljon projektiluontoisia töitä, joiden aikana työporukka muovautuu usein tiiviiksi, perheen kaltaiseksi yksiköksi. Muutaman kuukauden ajan jaan päivittäiset, intiimitkin kuulumiseni ihmisten kanssa, joita en välttämättä näe sen jälkeen enää koskaan. Joskus yhteys säilyy, mutta useimmiten ei. En sure sitä, vaan jatkan elämää.
Kaiken tämän valossa se, että olen osannut sitoutua kahdeksaan naisystävään vuosikymmeniksi, on minulle mittaamattoman arvokas saavutus. Vaikka kokoonnumme korkeintaan kahdesti vuodessa enkä vieläkään osaa itkeä heidän edessään, he ymmärtävät tekemisiäni systemaattisesti paremmin kuin ihmiset, joita näen päivittäin.
'Toi on ihan sun äitiä', joku heistä huomauttaa tarkkanäköisesti, kun ihmettelen viimeisintä ihmissuhdesiirtoani – ja on aina oikeassa. Vanhimpien ystävien katse kairautuu vuosikymmenten, lähes sukupolvien, syvyyteen. Siksi nämä suhteet ovat antoisuutensa lisäksi kivuliaimpia ja juoksisin usein niitä mieluusti karkuun. Onneksi tunnen silloin nämä kuusitoista kättä harteillani. Ne pitävät kiinni väsymättä ja lempeästi."
Juttu on julkaistu Trendissä.
