Muusikko Jutta Ruonansuu: "Lapsuuden soittotunnit aiheuttivat trauman, joka vei minut suljetulle osastolle"

"Huolellisesti meikattu, kykenee analyysiin, vahvasti itsetuhoinen. Taiteilija, ajautunut kauas omasta ammatistaan.’ Niin luki psykiatrisessa lausunnossani kesällä 2014, kun perustamani kosmetiikkayrityksen Jolien liikevaihto lähenteli miljoonaa.

Jolien kysyntä oli kasvanut rajusti ja ulkopuolisten silmissä olin menestynyt startup-yrittäjä.

Päivisin hoidin markkinointiviestintää. Iltaisin selasin Jolien vakuutussopimuksia ja koetin selvittää, kuinka kattavasti minut oli henkivakuutettu. Olin tutkinut Punavuoren kattojen korkeuksia jo pitkään.

Masennuksestani olisi kaksi uloskäyntiä: itsemurha tai paluu musiikkiin.

Olin laittanut punaista huuli­punaa ja tullut Mehiläiseen tapaamaan psykiatria. Vastaanottoaulassa istuessani mieleni palasi vuoteen 2007, Oulun psykiatriseen sairaalaan.

Muistin vessat, joissa ei ollut lukkoja, ja ikkunat, joista näkyi kaljuja puita. Muistin, kuinka yksi potilaista lauloi aamupalapöydässä lakkaamatta Katson autiota hiekkarantaa. Olinko jälleen matkalla tällaiseen aamupalapöytään? Jos olin, tällä kertaa haluaisin olla se, joka laulaa.

Kun nimeni huudettiin, työnsin synkät muistot syrjään ja nousin. Olin taistellut oman ääneni puolesta jo vuosia. Nyt ei ollut se hetki, kun luovutan.

Psykiatri tarkasteli minua tuimasti. Tunsin, miten hänen katseensa porautui aivoihini. Hän kysyi, mikä oikea ammattini on. Vihdoin joku näki julkisivuni taakse.

Kerroin, että minulla on trauma, joka on jo kymmenen vuotta estänyt minua tekemästä taidettani.

Psykiatri vahvisti sen, minkä jo tiesin. Minun olisi pakko palata sieluni valitsemaan kutsumukseen.

”Sinulla ei ole vaihtoehtoja. Soitat nyt aivan väärässä orkesterissa.”

Vain yksi oikea tapa soittaa

Kun olin lapsi, vietin aikani pianon ääressä. Oli maagista, miten pianosta löytyi kaikki samat laulut kuin radiosta. Löysin myös lauluja, joita en ollut vielä koskaan kuullut. Rakastin niitä.

Kymmenenvuotiaana sain elämäni mahdollisuuden. Musiikkiopiston tähtiopettaja, kansainvälisillä lavoilla ansioitunut itäeurooppalainen pianisti, halusi minut oppilaakseen.

Hän oli erikoinen ja boheemi taiteilijapersoona, jota ihailtiin ja kunnioitettiin. Muilla opettajilla oli pienet luokat ja pystypianot. Minun opettajallani oli iso huone, oma sisäänkäynti ja flyygeli.

Tunneilla kävi heti ilmi, että kevyttä musiikkia ei soiteta. Opettaja alkoi koulia minusta klassista pianistia kuin olympiaurheilijaa. Hän oli karismaattinen ja ehdoton. Oli vain yksi oikea tapa soittaa.

Vuodet kuluivat. Elin opettajan kanssa taiteellisessa symbioosissa. Hän suositteli kirjallisuuden klassikoita, joista kävimme syviä, filosofisia keskusteluja.

Pienessä merilappilaisessa kylässä hän tarjosi minulle pääsyn eurooppalaisen sivistyksen aarreaittaan.

Soitin 14-vuotiaana kaupunginorkesterin solistina konserton, jota olin harjoitellut vuoden. Kun viulujen ja puhallinsoittimien äänimassa alkoi hyökyä lävitseni, ajattelin, että tässä haluan olla koko loppuelämäni. Sormeni juoksivat Steinwayn koskettimilla. Kokemus oli valtava.

”Solistin nuoreen ikään nähden esitys oli suorastaan loistava”, Pohjolan Sanomat kirjoitti.

Viimeinen tutkintokonserttini oli ylioppilaskirjoitusten alla. Olin käyttänyt lukulomani soittamiseen ja lukenut kirjoituksiin öisin. Kappaleeni vastasivat vaikeusasteeltaan ammattitutkintoa, ja sain arvosanaksi erinomaisen.

Moni yllättyi, kun ilmoitin muuttavani Ouluun opiskelemaan arkkitehtuuria. Musiikki oli muuttunut umpikujaksi. En voinut enää soittaa enkä laulaa. Syytä en uskaltanut kertoa kenellekään.

Partaveden haju kaulahuivissa

Sydän hakkaa flyygelin ääressä. Mieli on jo kauan sitten luikahtanut ulos kehosta ja tarkkailee tapahtumia kaukaisesta turvapaikastaan. Kylmästä kankeat sormet suorittavat Chopinin Fantaisie Impromptua.

Luokkahuoneen ovi on lukossa. Katselen itseäni kuin ulkopuolelta. Näen, miten nousen pianopenkiltä, kerään nuotit, kävelen naulakolle. Käteni yrittää tarttua talvitakkiin, mutta opettaja pysäyttää pukemisen pitkään halaukseen.

Hän osoittaa poskeaan. Seuraavaksi otsaansa. Leikki noudattelee aina samaa kaavaa ja päättyy sitä nopeammin mitä suopeammin suoritan vaaditut tehtävät.

Suutelen.

Oma vikani, että olen hyväksynyt nämä säännöt. Oikosulku aivoissa katkaisee kehon ja mielen yhteyden. Niin on parempi.

Viiltävä kipu ja pakkanen vihlaisevat päätä, kun oksennan musiikkiopiston portin takana puhtaana kimaltelevaan hankeen. Tästä on tullut luotettavin kehoon palaamisen rituaalini. On palauduttava nopeasti, sillä vanhemmat odottavat autossa, enkä halua herättää epäilyksiä.

Avaan auton oven. Toivon, että sikarin ja partaveden haju pysyy kaulahuivin alla.

”Hyvin meni”, reipas ääni suustani ilmoittaa. Kasvoni muodostavat hymyn. Niin kauan kuin kukaan ei huomaa mitään, kenenkään sydän ei säry. Niin kauan kuin opettaja pysyy tyytyväisenä, minusta voi tulla pianisti.

En muista, miten seksuaalinen ahdistelu alkoi. Rajani olivat vaivihkaa hämärtyneet, sitten rikkoutuneet. Elin jatkuvassa pelossa. Ajattelin suostuneeni vaihtokauppaan, jossa opettaja sai tehdä minulle mitä halusi, ja minä sain oppia soittamaan.

Mitätöinti ja nöyryytys kuuluivat ohjelmaan. Olet laiska! Sinusta ei tule muusikkoa! Sinulta puuttuvat lahjat!

Välillä hän heitti minut ulos. ”En jaksa kuunnella tällaista! Harjoittele enemmän!”

Valitsin musiikkiopistossa sivuaineeksi laulun. Oli selvää, ettei opettaja hyväksyisi sellaista. Popjazz-tunnit olivat onneksi eri rakennuksessa ja kävin laulu­opinnoissa salaa. Vuosien varrella aivoni sisäistivät uskomuksen, että laulaminen oli minun kohdallani kielletty fetissi, joka oli syytä tukahduttaa. Häpesin sitä, että halusin esiintyä.

Jollain kierolla tavalla opettajan nöyryytys sai minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Kun musiikkiopintojen päätyttyä luin sanomalehdestä, että hänet oli erotettu toimestaan alaikäisen oppilaan seksuaalisen häirinnän vuoksi, illuusioni rikkoutui.

En ollutkaan hänelle erityinen. Kärsimykseni turhuus paljastui. Jäljelle jäi kipu.

Vaihdoin arkkitehtuurin kirjallisuustieteeseen. Elämäni näytti ehkä normaalilta, mutta sisälläni oli umpisolmu. Ahdistus ja masennus tiukensivat otettaan.

Kului pari vuotta, kunnes romahdin. Soitin ambulanssin ja pyysin päästä valvottavaksi, etten tuhoaisi itseäni. Päädyin psykiatriseen sairaalaan, sinne, jossa Katson autiota hiekkarantaa tulkittiin rehellisesti ja väkevästi.

Laatikkoon paketoitu trauma

Vuonna 2009 keräsin rohkeuteni ja hain ammattikorkeakouluun. Arviointilautakunta haistoi valo­vuosien päähän, että olin sielultani taiteilija, en musiikkipedagogi.

”Tämä koulutus ei ole sinua varten”, lautakunnan johtaja sanoi.

”Sinulla on luovuutta ja persoonallinen ääni. Keskity taiteelliseen uraan”, hän kehotti.

Seuraavana vuonna Pop-jazz-konservatorion pääsykokeessa pelkäsin torjuntaa niin paljon, että lauloin itku kurkussa.

En päässyt sisään. Opettajani mantra, ”sinusta ei koskaan tule muusikkoa”, kävi toteen. Mieleni hautasi ja paketoi musiikilliset unelmani ja traumani sievään laatikkoon, työnsi sen komeron perimmäiselle hyllylle ja kirjoitti päälle: ”Avataan joskus, kun olen vahvempi”.

Olin 26, kun perustimme Katja Kokon kanssa Jolien. En tiennyt mitään kosmetiikasta, mutta minua kiinnosti naiseuden kulttuurin uudistaminen. Olin lukenut feminististä tutkimusta ja visioni tuli sieltä. Halusimme luoda elegantisti kapinallisen brändin, jolle kauneus ei olisi ahdas muotti vaan vapautta olla oma itsensä.

Mitä menestyksekkäämpi brändistä tuli, sitä tukalampaa oli kuulla, miten rohkea ja aikaansaava olen. Minulla ei ollut tilaa työstää traumaani.

Lopulta ristiriita oli niin sietämätön, etten nähnyt tulevaisuuttani. Kuolema pyöri mielessäni vaihtoehtona, vaikka tulin monta kertaa päivässä tulokseen, etten voisi tehdä miehelleni ja perheelleni mitään niin raakaa.

Vetäydyin Jolien operatiivisesta arjesta ja menin traumaterapiaan.

Transaktioanalyysi mullisti elämäni. Sessioissa pääsin nuoren itseni kehoon. Pääsin raivoamaan opettajalleni sanat, joita olin hautonut. Keskustelin viisivuotiaan itseni kanssa, ja sain vähitellen yhteyden lapseen, jolle musiikki oli ollut ikiomaa kokeellista leikkiä.

Aloin rakentaa kotistudiota. Opettelin käyttämään tuotanto-ohjelmia ja äänittämään demoja. Halusin laulaa ja esittää omat kappaleeni, vaikka se tuntui yhä vaikealta.

Terapeuttini ehdotti laulunopettajan konsultoimista. Ajatus oli lähes ylitsepääsemätön, mutta varasin laulutunnin siitä huolimatta.

Opettaja oli mutkaton.

”En kuule tässä mitään ongelmaa”, hän sanoi laulustani.

Hän suositteli kööpenhaminalaista Complete Vocal Institutea, jos haluaisin uutta inspiraatiota. Halusin toteuttaa vision, joka soi lujaa pääni sisällä.

Vihdoin musiikki saa tulla

Aloin matkustaa Helsingin ja Kööpenhaminan väliä. Kun koulutuksessa tuli aika esitellä omaa tuotantoa, kerroin väkivaltakokemuksistani, joista olin kirjoittanut myös lyriikoita. Tajusin, etten tarvitse kenenkään lupaa taiteeni julkaisemiseen.

Ensimmäisen Kööpenhaminan-vuoden jälkeen päätimme toteuttaa mieheni kanssa pitkäaikaisen haaveen Pariisissa asumisesta. Pakkasimme kaiken muuttolaatikoihin. Vuokrasimme Rue Vieille du Templeltä postimerkinkokoisen yksiön.

Kirjoitin debyyttisinkkuni eräänä kuumana elokuun päivänä. Se syntyi vartissa. Sähköpianoni oli lattialla ja selkään sattui. Mutta olo oli kevyt. Demoon tallentui alakerran bistron äänimaisema. Keep on walking, kertosäe kehotti.

Pidempiaikaisen kodin löytäminen Pariisista ei ollut helppoa, mutta meiltä ei puuttunut rakkautta eikä seikkailumieltä. Viikon kuluttua olimme muuttaneet viiden matkalaukun ja pianon kanssa Amsterdamiin.

Vuosi Amsterdamissa oli merkittävä. Tajusin, kuinka tärkeää minun oli pysyä uskollisena vapaudelleni. Päätin luopua lopuista Jolien osakkeistani.

Yhtenä päivänä lähdin kanaalimme vartta pitkin kauppaan. Veneet ja joutsenet lipuivat rinnallani. Yhtäkkiä päässäni alkoi soida uusi teema. Kaupassa en enää muistanut, mitä piti ostaa. Nappasin vessapaperipaketin ja kasasin toisen kainalon täyteen ruusuja, neilikoita ja eukalyptuksen oksia. Kiirehdin kotiin kirjoittamaan päässäni soivaa kappaletta. Hädin tuskin söin kahteen vuorokauteen.

Kun sain esituotannon valmiiksi, lähetin kappaleen flow-tilassa tuottajakumppanilleni Noah Rosanesille, jonka kanssa olin aloitellut yhteistyötä. Kysyin, tekisikö hän sen kanssani valmiiksi.

”Hieno biisi, tietenkin tehdään. Milloin tulet Kööpenhaminaan?”, hän vastasi.

Kappaleen nimeksi tuli The War Is Over.

Vuonna 2017 palasimme Suomeen. Olin valmis tuomaan julki taiteellisen universumini.

Tein ensimmäisen musiikkivideoni, jossa poltin vanhan flyygelin. Se oli vapautumisriitti. Oli terapeuttista lyödä vanha maailma peruuttamattomasti tuleen. Nurmikkoon jäi flyygelin kokoinen hiiltynyt kohta. Se oli kuin arpeni, jota en enää piilottaisi. Päinvastoin. Kirjoittaisin siitä albumillisen kappaleita ja kirjan.

Miksi naisen pitää valehdella ikänsä?

Traumani ei ole tyystin kadonnut. Toisinaan, kun istun studiossa pianon ääressä ja tuottajakumppanini kuuntelee soittoani, aivoni lyövät oikosulun päälle. Vanhat muistot tulvahtavat mieleen. Saatan hätääntyä ja unohtaa, miten c-duuri soitetaan. En häpeä sitä enää. Minulla ei ole mitään salattavaa.

Vielä viime vuonna esittelin visiotani levy-yhtiöille Suomessa ja ulkomailla. Sain portinvartijoilta aina saman palautteen: soundini on omaperäinen, mutta olen jo liian vanha tai en riittävän kaunis pop-artistiksi.

Musiikkibisnes tuntuu miesten hallinnoimalta ummehtuneelta museolta. Jopa alalla työskentelevät naiset ovat kehottaneet minua valehtelemaan ikäni.

Nyt päätän musiikillisesta olemassaolostani itse. Oma yritykseni kustantaa Irenen musiikin ja toimii levy-yhtiönäni. Rahoitan urani itse. Se ei tarkoita vielä montaakaan numeroa viivan alla, mutta luovan johtajan vapauden arvo on mittaamaton. Sävellän ja sanoitan kaiken ja ohjaan tuotantoa. Kuratoin myös visuaalisen maailmani.

Siitä, mitä piano-opettajalleni kuuluu, en tiedä. En tehnyt koskaan rikosilmoitusta, koska syytin pitkään itseäni. Nyt olen kuitenkin rakentanut häpeän tilalle uuden alun ja mielenrauhan. En siedä enää epäasiallista käytöstä. Rajani ovat ehjät.

Viime syksynä esiinnyin Pianosissa New Yorkissa. Keikan jälkeen tunsin syvää luottamusta. Musiikki on todistanut pimeimmätkin kokemukseni eikä ole koskaan hylännyt minua. Se on parantanut minut ja tehnyt minusta sen artistin, joksi viisivuotiaana halusin tulla.”

Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä.