Trendi

Saako töissä itkeä tai huutaa? Näistä syistä tunteita saa näyttää työpaikalla

Työpaikalle ei voi tulla tuomatta tunteita mukanaan. Mutta miksi itkut hoidetaan yhä vessassa ja suuttuja saa huonon maineen?

Kuinka luontevasti sinä purskahtaisit itkuun työkavereidesi nähden? Tuntuuko helpolta kiljua riemusta, kun saat iloisia uutisia, tai sanotko ääneen, jos pahoitat mielesi työkaverin sanomisista?

Tiedetään, että tunneäly auttaa tulevaisuuden työntekijöitä. Moni työ vaatii tiimejä ja vuorovaikutusta, ja toisaalta työelämän tiukentuneet vaatimukset nostavat tunteet pintaan.

Silti tunteiden avoin näyttäminen on yhä vaikeaa. Mikä tärkeintä: Oletko sinäkin kuullut, että tunteet, kuten viha, pelko tai liika innostus, eivät yksinkertaisesti kuulu työpaikalle?

Joensuulainen Lotta Aavikko, 26, on erityisluokanopettaja. Juuri nyt hän työstää väitöskirjaa, mutta vuosien kokemus luokkatyöstä on opettanut, millaiset tunteet kuuluvat luokkahuoneeseen.

Psykoterapeutti Emilia Kujala, 33, on tunnekouluttaja ja tietokirjailija, ja hänellä on Tunteella-podcast. Hän on miettinyt: voisiko terapeutti näyttää tunteensa ja vähentää siten asiakkaiden häpeää?

Nyt Kujala ja Aavikko kertovat, miksi töissäkin saa pettyä, suuttua ja riemuita – mutta miten se kannattaa tehdä niin, että työt (tai työkaverit) eivät kärsi.

Tunteiden näyttäminen töissä pelottaa, ja se on normaalia

Moni tietää, miltä tuntuu aloittaa uudessa työssä. Ensimmäiset viikot kuluvat haistellessa: keitä täällä on töissä? Miten täällä keskustellaan? Mitä puhutaan lounastauolla, entä käytävillä?

Ne ovat viikkoja, kun moni haluaa olla hajuton ja mauton. Tunteensa näyttävä on haavoittuva.

”Tunneilmaisu on testi: hyväksytäänkö minut joukkoon, miten muut reagoivat minuun? Siksi tunteiden näyttäminen saattaa olla helpompaa läheisissä ihmissuhteissa”, psykoterapeutti Emilia Kujala sanoo.

Mitä parempi ilmapiiri töissä on, sitä helpompi on olla oma itsensä. Puhutaan psykologisesta turvallisuudesta: kun kaikki kunnioittavat toisiaan ja jokainen tulee nähdyksi, ei tarvitse pelätä tulevansa nolatuksi.

”Työelämässä on paljon kilpailua. On helpompi työntää pois tunteet, jotka tekevät haavoittuvaksi. Siten vaikutelma itsestä säilyy vahvana ja pärjäävänä.”

Muiden reaktioita haistellessa alkaa muodostua oma rooli. On helpompaa olla töissä samanlainen kuin muut sen sijaan, että päästäisi oman, muusta työyhteisöstä poikkeavan persoonan valloilleen. Tuttuus viehättää luonnostaan – muiden on helpompi pitää temperamentiltaan samanlaisesta työkaverista.

Ehkä siksi moni kokee kulttuurisokin muuttaessaan jopa Suomen sisällä, Kujala miettii. Hänen sukunsa on Pohjois-Karjalasta, jossa päälle puhuminen on merkki innostuksesta. Sen sijaan Länsi-Suomessa, josta hänen puolisonsa perhe on lähtöisin, päälle puhumista pidetään töykeänä. Ihan kuten Suomen sisälläkin, myös jokaisella työpaikalla on oma mikrokulttuurinsa.

Moni opettaja työskentelee luokassa yksin, joten Aavikko pitää itseään onnekkaana, sillä ympärillä on aina ollut koulunkäynninohjaajien tiimi. Luokan asioista ei voi puhua ulkopuolisille, joten tiimi on tärkeä.

”Olisi raskasta, jos työkavereiden kesken ei olisi luottoa eikä tunteita voisi sanoa ääneen.”

Aavikon mielestä hyvän opettajanhuoneen merkki on se, että siellä voi puhua, kun jokin painaa mieltä.

”On tärkeää saada huokaista edellinen tunti ulos muutamalla lauseella.”

Tunteet ovat päätösten tiellä – vain jos haluat niin

Naiset ovat huonoja johtajia, koska he sotkevat tunteet päätöstentekoon. Ärsyttävän vanhanaikainen lausahdus, eikö? Siinä kuitenkin piilee totuuden siemen.

Tunteet kyllä haittaavat päätöstentekoa – mutta asia ei liity sukupuoleen. Psykologinen turvallisuus, eli se, että töissä on hyväksyvä ilmapiiri, on edellytys, jotta työntekijät tekevät hyviä päätöksiä. Varuillaan oleva on yksinkertaisesti huonompi työntekijä.

”Usein ei käsitetä, että jos yritys haluaa tehdä hyvää tulosta, tunteet ovat aivan ytimessä”, Kujala sanoo.

Avainsana on stressi: Kuormittavassa tilanteessa tunteet ottavat vallan. Kun elimistö käy kierroksilla, aivot tarttuvat nopeisiin palkkioihin. Silloin haluaa kallistua vaihtoehtoon, joka on nopea ja helppo toteuttaa, sillä tyydytys tulee heti ja olo helpottuu.

Tämä on ollut kyllä tärkeää eloonjäämisen kannalta savannilla, kun kimppuun on hyökännyt leijona – ei ole aikaa jäädä vatkaamaan vaihtoehtoja. Toisin sanoen tietoinen toimiminen jää stressaantuneena vähemmälle, ja muut asiat ohjaavat päätöksiä: huolet, muistot, muiden reaktiot.

Silloin auttaa päinvastoin toimiminen. Moni alistuu tunteiden ja ajatusten sätkynukeksi. Mutta tunteet ja ajatukset eivät ole aina totta, Kujala sanoo. On opittava tekemään tietoisesti päinvastoin, mitä tunne sanoo – esimerkiksi tekemään työ huolellisesti loppuun, vaikka oikeasti tekisi mieli lähteä jo kahville.

”Moni luulee, että pitäisi olla oikea tahtotila, jotta jonkun asian voisi tehdä. Pitkään psykologiassa ajateltiin, että motivaatio on liikkeelle paneva voima. Viime aikoina tutkimuksissa on kuitenkin huomattu, että motivaatio seuraa käyttäytymistä. Kun alkaa tehdä jotain asiaa, vartin päästä huomaa, että ihan oikeasti haluaa tehdä sitä.”

Ammattiroolin vangiksi ei pidä jäädä

Lastenkirjoissa opettaja on hymyilevä, kellohameeseen pukeutunut naurusuu. Hän puhuu lempeästi ja ymmärtää, vaikka joku oppilaista sekoilee pitkin luokkaa.

Miten tähän malliin istuu opettaja, jota ärsyttää välillä kuin pientä oravaa? Käsitys rakastettavasta opettajasta istuu tiukassa, sanoo Lotta Aavikko.

”Opettajan pitäisi rakastaa jokaista oppilastaan ja oppilaiden häntä. Se on aika raju vaatimus.”

Kujala on huomannut tunnetyöpajoja vetäessä, että ammattien stereotypiat istuvat tiukassa. Käsitys insinöörin ja taiteilijan olemuksesta on hyvin erilainen. Myös sukupuoli luo raameja: moni poika oppii, että on ok olla raju muttei varovainen tai pelokas. Monet tytöt taas oppivat miellyttämään ja peittämään tunteensa.

Myös Kujala on kohdannut ammattiaan koskevia ennakkoluuloja. Terapeuttien odotetaan olevan hillittyjä ja hallittuja. Ilmeettömyys on liitetty ammattitaitoon – hyvä terapeutti ei pirskahtele.

Häpeää koskevissa tutkimuksissa on kuitenkin huomattu, ettei sellainen käytös hyödytä asiakasta. Pahimmillaan terapeutin hiljaisuus voimistaa häpeää ja asiakas alkaa miettiä, mitä terapeutti hänestä ajattelee. Seuraa se, että alkaa tehdä omia häpeänsekaisia tulkintoja tilanteesta. Se taas johtaa siihen, ettei tee mieli kertoa tunnoistaan ääneen seuraavalla kerralla.

Aavikko on oppinut, että jokaista opettajaa ärsyttää joskus. Se on inhimillistä – muttei ole hyvä syy suuttua oppilaalle. Opettaja on ammattilainen, joka arvioi lapsia, eikä oman ärsytyksen saa antaa tulla tielle. Kun tunteita ei pado, niitä ei myöskään pura oppilaisiin.

Kujala huomauttaa, että moni myös kuvittelee olevansa parempi teeskentelijä kuin onkaan.

”Mikroilmeisiin ei voi vaikuttaa. Muut usein näkevät kyllä, kun jollain on jokin huonosti ja hän skarppaa.”

Kumpi on vaikeampaa, peittely vai kertominen?

Saako töissä huutaa? Toisten mielestä saa – eihän tunteita pidä padota! Toisten mielestä huutava työkaveri on pelottava, vaikka tämä ei kohdistaisikaan sanoja itselle. Missä menee kultainen keskitie?

Kujala muistuttaa, että tunteiden hyväksyminen ja niiden ilmaiseminen on kaksi eri asiaa. Siksi on tärkeää kysyä välillä itseltään: Kumpi on vaikeampaa? Onko esimerkiksi vaikea hillitä suuttumusta vai päinvastoin vaikea kertoa muille, kun suututtaa?

Jos oma tapa on ryöpsäyttää kielteiset tunteet heti työkavereiden niskaan, Kujala kehottaa harjoittelemaan sitä, että ilmaisee tunteen vain itselleen. Aikalisä on riehujalle vaikeampi, mutta juuri sitä hän tarvitsee eniten. Jos taas on tottunut nielemään kiukkunsa, sen ilmoille päästämistä on hyvä harjoitella.

”Kannattaa miettiä, mitä täytyisi itse harjoitella, jotta ihmiset ympärilläni voisivat paremmin.”

Jotta tunteitaan voi sanoa ääneen, niitä täytyisi ensin oppia tunnistamaan. Kuvittele tilanne: Kesken työpäivän alkaa ahdistaa, muttet tiedä, mistä paha olo kumpuaa.

Jotta tunteen pystyy tunnistamaan, kannattaa leikkiä hetki salapoliisia, neuvoo Kujala. Mikä oli se tilanne, jossa kurja tunne heräsi? Mitä ajattelit siinä tilanteessa? Huomasitko kehossasi silloin tuntemuksia? Mitä sinun tekisi mieli nyt tehdä?

Vihjeet saattavat kertoa vaikkapa, että aloit murjottaa, koska lounastauolla työkaveri osui arkaan paikkaan, tai säikähdit, kun pomo puhui työn tulevaisuudesta epävarmaan sävyyn.

”Tunteet eivät ole jotain, mikä tapahtuu vain pääkopassa. Niihin liittyy ajatuksia, kehollisia reaktioita ja yllyke toimia. Siksi voi esimerkiksi rauhoittaa ylikierroksilla käyvää kehoa, tai tarttua yllykkeeseen ja tehdä juuri päinvastoin kuin tunne sanoo”, Kujala sanoo.

Tunteiden sätkynukesta niiden johtajaksi

Kun Lotta Aavikolla on koulussa edessä vaikea keskustelu, hän harjoittelee tilanteen läpi etukäteen. Siten hän pystyy olemaan tyyni oppilaiden edessä – jos esimerkiksi hetkeä aiemmin uutisissa on kerrottu kouluampumisista.

”Jos on vaarana, että tulee ahdistusitku, on parempi käydä tilanne läpi ensin toisen aikuisen kanssa. Siten tunnetta ei vyörytä lapsille.”

Tunteiden johtamista tarvitaan myös työkavereiden kanssa. Yksi sitkeä mököttäjä tai valittaja voi pahimmillaan dominoida koko työpaikan ilmapiiriä.

”Tunteilla on tapana tarttua, mutta tartuntaa ei ole pakko ottaa vastaan. Päinvastoin toimimalla voi vähentää tunteen voimakkuutta. Jos työkaveri esimerkiksi kertoo jotain, mikä alkaa huolestuttaa, voi rajata itsensä ulos: minun tehtäväni ei ole nyt yrittää auttaa tätä ihmistä”, Kujala sanoo.

Opettajanhuone, kuten minkä tahansa työpaikan kahvihuone, on hengähdyspaikka, mutta joskus se voi myös olla vahvojen tunteiden sekamelska. Aavikko on oppinut kävelemään pois, kun ilmapiiri tiivistyy – suojatakseen itseään.

”Joskus keskustelu on pelkkää huolehtimista, eikä asian rakentavasti läpi käymistä. Silloin tauko ei rentouttaisi, joten saatan jättää menemättä mukaan ja olla välitunnin itsekseni.”

Lukijat kertovat

"Työskentelen miesvaltaisella alalla, jossa tunteista näytetään korkeintaan lievää aggressiota. Olen herkkä, ja joskus kyyneleet tahtovat nousta silmiini. Pyrin hillitsemään itseni ja käyn vaikka tirauttamassa itkut vessassa. Jos itkisin palaverissa, uskottavuuteni ehkä kärsisi ja minut jätettäisiin keskustelujen ulkopuolelle. Se myös vahvistaisi vanhanaikaista mielikuvaa naisista, jotka ovat liian tunteellisia tekemään päätöksiä.” – Tua, 31

"Olen asiakaspalvelutehtävissä. Edellisessä työpaikassa tulkitsin, että asiakeskeisyydellä pärjää parhaiten. Peitin turhautumisen, epävarmuuden, uteliaisuuden. Kun vaihdoin työtä, päätin muuttaa käyttäytymistäni. Nyt voin olla oma itseni, kaikkine tunteineni. Olen kasvanut ammatillisesti järisyttävästi, kun olen uskaltanut olla haavoittuvainen töissä!” – Tiia, 31

"Työskentelen taide- ja kulttuurialalla. Ensi-illan lähestyessä monilla pinna kiristyy kiireessä, jännityksessä ja paineessa, ja silloin nähdään tunnepurkauksia. Minun työssäni on tärkeää pitää maltti ja toimia tilannetta eteenpäin vievällä tavalla. Joskus olen itkenyt tauolla vessassa lukkojen takana, jotta voin taas jatkaa työtä pokerinaamalla.” – Taija, 35

"Olen sosiaalityöntekijä ja työskentelen koulukuraattorina. Aika usein on tarvetta hetki hengitellä. Alalla pärjää parhaiten, kun asiat eivät mene ihan herkästi tunteisiin. Puren hammasta, jos huomaan tytöttelyä tai asennetta, ettei ammattitaitoani arvosteta. Näytän ikäistäni nuoremmalta, ja jotkut erehtyvät luulemaan vastavalmistuneeksi.”

– Riikka, 37

Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä.

Julkaistu: 30.7.2020
Kommentoi »